Sunnuntaina visiteerasin SCY:n colliepäivillä, jossa muisteltiin vanhoja. Siitä lisää toisaalla myöhemmin, mutta pakko on kertoa tarina ammoisilta ajoita Romeon muistoksi. Ihan vaan siksi, ettei tämä(kään) juttu pääse unohtumaan...
Oli pk-koe jossakin täältä länteen. Aamusella ohjaajat koirineen menivät kentälle riviin kuulemaan tervetulosanoja ja tarkastukseen. Siellä oli isäntäkin Romeon kanssa, koira sievästi sivulla, kuten asiaan kuuluu. Mikä lie naapurin saksanpaimenkoirassa yleensä kovin hyväntahtoista herrasmiestä ärsyttänyt, mutta jostain syystä Romeo jäi tuijottelemaan tuota koiraa.
Olimme ennenkin todenneet, että Romeo oli taitava ärsyttämään toisia koiria ja sitten vetäytymään tilanteesta malliin "en se minä ollut, tuo vaan yhtäkkiä suuttui". Provosoivaksikin sitä saattoi nimittää. Tätä ilmeni myös näyttelykehässä ja eritoten sen laidalla. Ei koskaan itsensä lailla rauhallisesti käyttäytyville koirille, vaan niille, joista se reaktiokin sitten helposti irtosi. Tässä vaiheessa vielä huomautettakoon, että Romeo elämänsä aikana räjähti yhden ainoan kerran vieraalle koiralle (puolustautui kyllä joitakin kertoja, kun toinen tuli ensin päälle, mutta noin aloittajan ominaisuudessa). Olin tästä tapauksesta kovin ihmeissäni, kunnes tilanteen sivusta nähneet kertoivat, että "uhriksi" joutunut koira oli ensin ihan konkreettisesti sotkenut Romeon varpaat. Rosvon kanssa noita välienselvittelyjä sitten joskus sattuikin, kun reissaaminen ja naiset ruokkivat pikkuveljen egoa liiaksi.
Takaisin tuohon syksyiseen aamupäivään. Koirien viestintä olisi voinut kulkea vaikka tätä rataa.
- Miten joku voi olla noin typerännäköinen?
- Jaa mää vai?
- No sää. Etkä sä sitä paitsi ole vaan typerännäköinen, vaan ihan täysääliö! *muljauttaa silmiään*
- Jaa ihan oikeesti vai?
- No ootko jotenkin hidas, vai muuten ymmärryksessä puutteita *koputtaa itseään päähän*
Kumpikaan ohjaajista ei huomannut mitään, ulkopuolelta tuttu ihminen erotti hyvin Romeon elkeet ja saksanpaimenessa pikkuhiljaa nousevan raivon. Tässä vaiheessa tuomari tuli tutkimaan Romeon, joka käänsi huomionsa tuomariin ja heilutti tälle ystävällisesti häntää. Tuomari siirtyi eteenpäin ja Romeon huomio kääntyi takaisin sakemanniin. Silmistä oli luettavissa jo suora haistattelu.
Tuomari lähestyi saksanpaimenkoiraa ja ojensi kätensä tervehtiäkseen sitä. Samalla kamelin selkä katkesi, ja kyseinen koira hyökkäsi kohti Romeota kohtuullisin ääniefektein. Tuomari nyppäsi kätensä pois, ohjaaja sai tehdä vähän töitä, että sai sakemannin hallintaansa ja mitä tekee Romeo. Tapittaa viattomana isäntää silmiin ja heiluttaa häntää:
- Kato nyt, toikin ääliö haluais vaan tappaa mut, mutta tässä mä urheana istun. Kun me vaan ollaan yhdessä, niin kaikki on hyvin.
* * *
Ai miten se koe meni? No ihan tyypillisesti Romeolta, maasto toimi, jos janalta pääsi metsään, mutta tottis tökki. Tai ainakaan ne eivät onnistuneet samassa kokeessa. Eli ei koularia. Saksanpaimenkoiralla meni paremmin, taisi olla kokeen paras. Ja hyvä niin, hieno koirahan se oli sekin (tuli vaiheita myöhemmin seurailtua, kun sattui vahingossa vastaan tulemaan).
* * *
Vanhan tositarinan jälkeen puhdas fiktio. Romeota ikävöidessäni minua on ihan suunnattomasti lohduttanut ajatus siitä, että se pääsi vuosien jälkeen tapaamaan koirakavereitaan. Isoveljeään tietysti, mutta myös Nekku-malia, jota se rakasti niin kovin. Kaikkia collieystäviään, vaimojaan ja erityisesti Mufasaa. Näen nuo kaksi urosta kävelemässä kylki kyljessä rentoina rinnakkain niityn läpi kulkevalla polulla ja ikäänkuin juttelevan, mitä kaikkea on tapahtunut edellisen tapaamisen jälkeen. Lämpimässä. Onnellisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti