Jyrin nimpparijuhlia

Jyrin nimppareita juhlittiin pienellä porukalla, paikalla olivat isovanhemmat ja kummit perheineen. Tarjolla oli vain kakkua ja kahvia, panostetaan enemmän sitten, kun Jyri itse alkaa kaivata jotain tarjoiluilta.
Kakku oli puolipalloksi muotoiltu marsipaanilla kuorrutettu suklaa-appelsiinikakku, jossa koristeena vain aavistus vihreää kimalletta ja M&M-karkkeja. Täytteiden reseptit ovat muunneltuja eri blogien resepteistä ja yhdistelmä ihan omasta päästä.

Pohjat, kostutus ja pinnalle
1 kpl valmiskakkupohja
1 prk mandariinilohkoja sokeriliemessä
1 prk greippilohkoja sokeriliemessä
lemon curdia
vihreää marsipaania
vihreää elintarvikekimalletta
M&M-karkkeja

Appelsiinitäyte
1 prk Flora Vispiä
200 g maustamatonta tuorejuustoa
300 g appelsiinimarmeladia
1/3 dl vaniljakreemijauhetta

Suklaatäyte
1 prk Flora Vispiä
200 g maustamatonta tuorejuustoa
1 levy tummaa suklaata

Voikreemi
125 g margariinia
1/2 tl vaniljasokeria
4 dl tomusokeria
1 rkl vettä

Aloitin vuoraamalla sopivan lasimaljan kelmulla. Pohjimmaiseksi tuli muotoonleikattu kakkupohjan palanen, jonka kostutin mandariini- ja greippisäilykkeistä valutetulla liemellä. Sen jälkeen levitin pohjalle kerroksen soseutettua sitrusseosta (siis noiden purkkien sisältö valutettuna). Seuraavaksi kerros appelsiinitäytettä (täytettä varten vatkasin Flora Vispin vaahdoksi, sekoitin siihen tuorejuuston ja marmeladin sekä vaniljakreemijauheen) ja uusi muotoonleikattu pohjapala. Kerroksien paksuus tietenkin riippuu myös astian koosta, omani oli halkaisijaltaan n. 24 cm ja tosiaan lopputulos puolipallo - täytekerroksen paksuus oli vajaa sentti. Pohjapalan päälle levitin lemon curdia ja sen jälkeen suklaatäytettä (vaahdoksi vatkattuun Flora Vispiin lisäsin tuorejuuston ja sulatetun suklaan). Näitä kerroksia tuli kumpiakin kaksi ja vielä viimeiseksi kerros pohjaa. Kelmu vaan päälle ja jääkaappiin päiväksi mehustumaan.

Koristelun tein sunnuntaiaamuna, kumosin kakun muotoonleikatun leivinpaperin päälle ja levitin pinnalle voikreemiä. Kun kakku oli hyvin mehustunut ja tukeva, kreemi levittyi hyvin pinnalle. Sen päälle kaulitsin marsipaanin, sellaiseksi 2-3 mm:n paksuiseksi levyksi ja vain laskin sen kakun päälle ja oioin reunat. Aiempi kokeiluni värjäämättömälle marsipaanilla onnistui paremmin, kuvassakin näkyy, että tämän reunat jäivät aavistuksen ryppyisiksi. Vielä reunojen viimeistely veitsellä, aavistus kimalletta niskaan ja karamellit reunoille, kakku jääkaappiin ja odottamaan vieraita. Kuullostaa ja näyttää paljon vaikeammalta, mikä oli todellisuus ;-)

Juhlat sujuivat hyvin, mutta Jyristä ei itse bileistä ole oikein kuvia, joissa ei näkyisi muita. Näinpä käytän tilaisuuden hyväkseni ja laitan tähän aiemmin päivällä kuvatun kuvasarjan, jossa sankarin vaatteiden suojana on vielä harso. Ai niin, kävihän sitä sankarille vähän nolo, kun nukahti tuoliinsa kesken juhlien. Hetken unien jälkeen pirskeet jatkuivat kahta kovemmalla menolla.

Jyrin puolesta KIITOS mahtavista lahjoista!

Jyrin kuulumisia

Hyvää kuuluu, edelleen. Hampaita on kaksi, painoa melkein 9,5 kiloa ja mittaa melkein 70 cm. Syöminen sujuu loistavasti ja bataattipojasta on tullut puuropoika, lempiruoka on siis vaihtunut.

"Eniro nolla-sata-sata, miten voin auttaa"

Kahvihammasta kolotti

Niin siinä sitten taas kävi, että kahvi oli loppu lauantaiaamuna. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta. Isompi kauppareissu tuli tehtyä jo torstaina ja seuraavan kerran on tarkoitus mennä vasta maanantaina, ja täältä korvesta on kauppaan matkaa 13 kilometriä. Mikä neuvoksi? Kauppa-auto tietenkin!

Meillä vielä toimii tämä loistava palvelu, ostokset tulevat melkein omaan tienhaaraan kaksi kertaa viikossa. No, maksaa ne tietysti pitää, mutta kuitenkin. Onneksi Jyri ei vielä osaa vaatia tikkaria joka käynniltä, niitä nimittäin on useita. Kahvi on niitä perustarpeita, joita en koskaan muista ostaa "oikeasta" kaupasta.

* * *

Koiralauma on sopeutunut Romeon lähtöön kohtuullisesti, ainakin paremmin kuin allekirjoittanut. Jawalta oli alkuun iskä ja Lolalta elämänkumppani hukassa, mutta hiljalleen elämä alkaa palata normaaleihin uomiinsa. Itu oli tänään karannut tarhasta ja viiletti hankikannolla naapurin pellolla. Kävin huikkaamassa neitiä takaisin ja hämmästynyt gepardi, joka ei ollenkaan ollut huomannut olevansa eksyksissä, ryntäsi kotiin ja suoraan syliin. Yhden pienen Itun jutuissa ei aina ole kovin paljoa Itua. Joskus sitten sitäkin enemmän.

Miljoona kilometriä on kuljettu...

Tuossa päivänä muutamana laskeskeltiin vähän kulkemisia ja myönnettävä se on, kohta tulee miljoona kilometriä täyteen ratin takana. Noin 50 tkm vuodessa kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Koko aikana en ole ajanut rahasta, eikä tuosta merkittävä määrä ole edes työmatka-ajoa - suurin osa on kotoisin Kultakurkkujen biisin mukaan "näiltä reissuilta". Näyttelymatkoilta, treenimatkoilta, ihan vaan muuten ajelemisesta. Pitkää matkaa (Illo-Harstad-Illo yhtenä viikonloppuna tekee noin 3400 kilometriä), lyhyttä matkaa, maantieajoa, kaupunkiajoa, moottoriteitä (yksi hienoimmista on Ruotsin läpiajo Tanskan rajalta Tukholmaan, jossa keskinopeus nousee yli 100 km/h), kyläteitä, mutkaa, suoraa ja väärää. Kaunista kesäsäätä, järkyttäviä lumituiskuja, alijäähtynyttä vettä, tulvia, auringonpaistetta. Keskipäivän rentoa menoa, ruuhkia Tukholman keskustassa, yöajan rauhaa ja Maija Vilkkumaan ääni tunkeutumassa korvakäytäviin auringon kurkottaessa silmiin Norjan vuoriston yli ajetun yön jälkeen "...pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, joiden päättymistä ei näy...".

Näille reissuille mahtuu monta uskomatonta elämystä, lukemattomia tarinoita, pieniä kolhuja ja suuria onnenpotkuja. Olosuhteisiin ja vähintäänkin mielenkiintoisiin ajankohtiin nähden käsittämättömän vähän isompia murheita, eikä yhtään kunnollista kolaria *koputtaa puuta*. En yleensä pelkää ajamista. Silti myönnän, että joskus mielessä käy, ettei sitä koskaan tiedä. Vaikka itse hallitsisi auton miten, on liikenteessä monta muuttujaa. Suurimpaan osaan niistä ei voi vaikuttaa mitenkään. On vaan uskallettava ja yritettävä pitää itsestään huoli.

Joyn kipututkimuksesta kotiin ajellessa alkoi melkoinen lumimyräkkä. Ei se minään yllätyksenä tullut, kyllä Pekka Pouta ja kumppanit sen olivat ennustaneet. Tampereen moottoritiellä pöllysi lumi oikein kunnolla ja toinen kaista oli reilusti luminen. Ja mitä tekevät ihmiset: sinne vaan sukkana ohittamaan. Ohituskaistalla autojen nopeus oli reilu sata. Ohitukset tehtiin pääsääntöisesti ajamalla aivan edellisen imuun kuin formuloissa, siitä tiukka koukkaus viereiselle kaistalle ja aivan nenän edestä takaisin - ihan kuin olisi tässäkin tarve sulkea toiselta paras ajolinja. Pelottavaa. Linnatuulen nurkissa edessä alkoi näkyä jarruvaloja. Päinvastoin kuin kuvittelisi, tämä vain lisäsi ohitusintoa. Lähempänä selvisi, että punaisien valojen meren aiheutti kolari, jonka vuoksi toinen ajokaista oli suljettu. Näin ollen nuo kaikki innokkaat ohittajat sulloivat itsensä takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle - aiheuttaen lisää jarruttelua. Vilkku päälle, silmät kiinni ja menoksi tuntui olevan ykköstaktiikka! Onnettomasti päättyneeltä ohitustilanteelta näyttäneen kolaripaikan sivuuttaminenkaan ei viilentänyt menohaluja, vaan sama meno jatkui heti ruuhkasta selvittyä. Vähän myöhemmin Helsinkiin menijöiden puolella siinsivät siniset valot, kun henkilöautosta oli tullut joksikin aikaa flipperipallo, joka oli sinkoillut vuoroon kummankin puolen kaiteista. Tässä vaiheessa meille riitti. Navigaattorilta kysyttiin uusi vaihtoehto matkareitiksi, ohjeeksi annettiin "vältä moottoriteitä". Ai miksikö? Kun siirrytään pois moottoritien liikennevirrasta, niiden itsestä riippumattomien muuttujien määrä romahtaa. Eihän se toki tarkoita, etteikö mitään voisi sattua, mutta ainakin se on huomattavasti enemmän itsestä kiinni.

Siinä ajellessa mietittiin, mikä saa ihmisen uskomaan, että juuri hän pystyy hallitsemaan autonsa kokkareisella ohituskaistalla, vaikka näkee muiden siinä epäonnistuneen. Jotenkin on hankala kuvitella kaikkien noiden ohittelijoiden ajavan edes viikoittain vaativissa olosuhteissa mutkaisilla teillä, joilla auton hallinnan toki saa painettua niin syvälle istumalihaksiin, ettei tositilanteessa ole mitään ongelmia toimia oikein. Ennemmin luulisin, että näillä autoilijoilla ei ole tuntumaa siihen, miten vaarallista tuo koukkiminen oikeasti onkaan. Luotetaan sokeasti siihen, että moottoritiellä ajaminen on turvallista. Niinpä.

Osan valheellisesta turvallisuudentunteesta tuo varmasti myös nykyaikainen tekniikka. Ajan itse 2004 vuosimallin Transporterilla, jossa on mitä mielenkiintoisin luistonesto. Luistonesto toimii, aina ja hyvin. Paitsi aivan ääritilanteissa, missä se sitten päästääkin auton nelipyöräluisuun. Siinä tulee nopeasti kokeneestakin kuljettajasta matkustaja, kun ajetaan yli oman ja tekniikan taitojen. Sen verran konstikas suitsittava tuo Volkkari ainakin on, kun pari kertaa on tuo tekniikan suorituskyky ylitetty. Onneksi vauhtia on ollut sen verran hillitysti, ettei noista ole syntynyt edes läheltä piti -tilannetta.

Muutama vuosi sitten en taatusti olisi vaihtanut navigaattoriin reittiä. Olin itsepäisesti sitä mieltä, että pärjään. Nyttemmin olen varmaan kalkkeutunut sen verran, että voin sen muutaman kilometrin kiertääkin, en ehkä vieläkään niinkään itseni, vaan kallisarvoisen lastini vuoksi.

Pari vinkkiä, jolla sitä kultaakin kalliimpaa lastia voi mukavasti turvata:

Itun ja Mutun kuvan alareunassa näkyy aavistus meidän koirienkuljetusviritelmästä, Äly ja Väläys vaan olivat tuossa keskitilassa poikkeuksellisesti valtoimenaan Turusta kotiin palatessa. Eli ihan tavalliset näyttelyhäkit on ruuvattu kiinni pakettiauton lattiaan. Suojaa sekä koiraa että etupenkillä matkustavia ihmisiä. Alunperin meillä oli tarkoitus tehdä tuohon autoon "mittatilaushäkit", mutta näyttelyhäkkien hyvä puoli on muunneltavuus. Häkit saa helposti ja nopeasti pois, erilaiseen järjestykseen jne.

Jyrin kuvassa näkyy taas meidän ehkä toistaiseksi paras vauvatarvike: kaukalopussi. Pussin turvallisuutta lisäävä puoli on se, ettei vauvaa tarvitse pukea paksuihin toppavaatteisiin talvellakaan, joten kaukalon vyöt ovat kunnolla kiinni. Vanhempien mukavuutta taas lisää se, ettei pussin alle tarvita sisävaatteita kummempaa - kypärämyssy ja lapaset riittävät. Lisää kaukalopussista löytyy mm. koeajo.tvstä.

Se yksi ja ainoa, ainutkertainen

Jyri täytti tänään kolme kuukautta. Vastahan tuo syntyi, vaikka toisaalta siitä on ikuisuus. Juuri eilen puhuttiin TAYS:n ohi ajellessa, miten tuntuu tosiaan siltä, että sairaalassaoloajasta olisi kulunut todella kauan. Miten tutuksi ne rakennukset tulivatkaan, ensin äitiyspolilla juostessa ja sitten vielä poikaa hakiessa. Apua, en kai nyt saa tuohonkin paikkaan liitettyä nostalgiaa...

En oikein lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihmismieli toimii. Ihan vastasyntyneestä asti "kaikki" (siis monet, suotakoon tällainen törkeä yleistys minulle anteeksi - laitetaan se vaikka niiden kuuluisien hormonien piikkiin) ovat toivoneet Jyrin kasvavan äkkiä isoksi. Niin isoksi, että poika osaisi itse a) keskustella b) juosta c) leikkiä d) jotain muuta, puhujasta riippuen. Kokemuksesta vaan tiedän, että Jyrin kasvaessa ja kehittyessä muuttuu myös ääni kellossa. Kuulen jo korvissani lauseet:
- Kyllä sinä vaan sitten olit suloinen/ihana/mukava/kiltti silloin, kun olit vielä pieni vauva ja
- Voi kun olisit vieläkin semmoinen pieni sylivauva jne.
Itse olen yrittänyt nauttia siitä, mitä nyt on tarjolla. Myös siitä, ettei oikein mikään muu kuin syli kelpaa, edes nukkumiseen (paitsi onneksi yöllä). Jokainen hetki on kuitenkin ainutkertainen eikä sitä saa takaisin elääkseen sen paremmin uudestaan.

Tiedän, en vaikuta oikein omalta itseltäni; *ne hormonit*. Osittain tämä kuitenkin varmaan johtuu myös siitä, että Lolalla on vähän jalkavaivoja. Toinen etutassu ylettyy huonosti maahan varsinkin liikenteeseen lähtiessä, se ei kuitenkaan vaivaa niin pahasti, ettei tarhasta voisi karata ja näin ollen kiivetä rappusia sisälle (takaovella meillä olisi valmis "invaluiska" ts. ei portaita). Vaiva siis ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että parin päivän särkylääkekuurin jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Vanhan koiran vaivat laittavat ainakin minut aina miettimään myös luopumista, varsinkin, kun olen tehnyt koirieni kanssa sopimuksen, että yritän tehdä ratkaisuni niiden elämänlaadun perusteella, en siksi, että minun ei tarvitsisi päästää irti. Lolan kohdalla en tätä ole kyllä vielä joutunut kovin pohtimaan, vaikka rautarouva on miltei 13-vuotias. Lukuunottamatta tulehduksen vuoksi tehdyn kohdunpoiston aiheuttamaa virtsankarkailuvaivaa, joka pysyy hyvin aisoissa lääkityksellä (alkuun toimi myös kuureissa, nyttemmin pilleri päivässä pitää tenat paketissa), Lola on erinomaisen perusterve koira. Se on myös kuin ajatus, kuin istuva vaate, sielunkumppani ja oikea käsi. Vain minulle. Yksi rakkaimmista. Toivottavasti meillä on vielä monta ainutkertaista hetkeä.

Tässä yksi niistä eletyistä hetkistä. Meille tullessaan Lola ei ottanut mitään suuhunsa (paitsi syödäkseen). Keksittyään, että emäntä tulee iloiseksi, kun sille vie tavaroita, Lola alkoi kantaa niitä. Paljon ja mielellään. Kuvassa 11-vuotias mummeli tuo yhtä aarretta emännälle. Onnellisena ja tuoden iloa myös ympärilleen.

Sopulivaellus Helsinkiin

Eilen kävimme Joyn ja Jyrin kanssa retkellä Helsingissä. Joy osallistuu lonkkavikaisten koirien kipututkimukseen Helsingin Yliopiston Eläinsairaalassa ja kävimme nyt ensimmäisellä käynnillä Viikissä.

Taustaa: Joy alkoi oireilla lonkkiaan kolaroituaan Jawan kanssa noin kahhdeksan kuukauden ikäisenä. Se välikuvattiin ja tulokseksi arvioitiin C/D ilman nivelrikkoa. Ontuminen ja muukin oireilu loppui noin kuukaudessa. Kun tuli aika ottaa oikeat lonkkakuvat, olivat lonkat kuitenkin huonontuneet ja ne lausuttiin Kennelliitossa D:ksi ensimmäisen asteen nivelrikolla, odotin niitä kyllä pahempina. Joy pysyi oireettomana ja eli täysin normaalia elämää 4,5-vuotiaaksi, kunnes vajaa vuosi sitten ajelimme Ylihärmään näyttelyyn. Auto oli ilmeisen vetoinen ja kun pääsimme perille, Joy ontui takajalkojaan. Näyttely päättyi Joyn osalta ennenkuin ehti alkaakaan särkylääkkeen syömiseen, nykyisillä antidoping-säännöillä se kun tarkoitti automaattisesti myös kehästä pois jäämistä.

Muutaman päivän Rimadyl-kuuri sai Joyn toipumaan lähes entiselleen. Uusi autoilutestaus johti samaan tulokseen, ontuminen alkoi uudelleen. Vartin matkan Joy kestää talvellakin, mutta vähänkään pidempi oleskelu autossa jumittaa koko takapään. Viimeisen vuoden aikana oireet ovat hitaasti pahentuneet, mutta niin vähän, että satunnaisia särkylääkkeiden antamisia lukuunottamatta olemme selvinneet kohtuullisesti.

Huomasin kipututkimuksesta juttua Collieyhdistyksen foorumilla ja soitin aikalailla välittömästi Joyn toiselle omistajalle tiedustellakseni hänen mielipidettään Joyn ilmoittamisesta mukaan. Lupa tuli ja niin hyökkäsimme kyselykaavakkeen kimppuun. Pienten vastoinkäymisten jälkeen saimme tiedot toimitettua ja vuodenvaihteessa tuli kutsu ensimmäiselle käynnille.

Siispä koira, poika ja anoppi autoon, nenä kohti pääkaupunkia ja menoksi. Jyri jäi mummin kanssa sukuloimaan muutaman kilometrin päähän isotädin luo ja me Joyn kanssa jatkoimme Viikkiin. Hetken odoteltuamme projektin vetäjä Anna Hielm-Björkman tuli hakemaan meidät - juoksemaan. Ensin katsottiin Joyn liikkumista ulkona ja sen jälkeen siirryttiin sisätiloihin kiipeilemään mm. portaita ja lopulta askelvoimatesteihin, joka tiesi lisää liikuntaa. Tutkimus sujui mukavasti ja Joykin oli yllättävän yhteistyöhaluinen. Lopuksi Joysta otettiin vielä verikoe ja luustokuvat, odotusajaksi omistajalle varattuna reilusti paperitöitä useamman kyselykaavakkeen muodossa. Sitten meidät kotiutettiin tutkimukseen kuuluvien ruokien kanssa. Seuraava käynti on kahden viikon kuluttua, jossei kokeista tai kuvista ilmene mitään sellaista, joka estäisi meitä osallistumasta loppututkimukseen.

Kaikkineen tutkimus vaikutti näin "asiakkaan" näkökulmasta erittäin ammattimaiselta ja olen hyvin iloinen, että päätimme osallistua, vaikka Joy onkin ollut vähän kankeana eilisen ja tänään. Toivottavasti emme osu lume-ryhmään ja toivottavasti meille (ja ehkä monelle muullekin) on tästä apua! Joka tapauksessa odotan seuraavaa käyntiämme mielenkiinnolla!

Kotimatkalla poikkesimme vielä Jyrin isotädillä syömässä ja moikkaamassa Nummen perhettä. Kiitos Pirkko ja Veksi, mukavaa oli!

Kuvassa Joy ja Jyri toipuvat kimpassa raskaasta reissusta!

Yks pien Itu

Olen muutamalle ihmiselle kertonutkin, mitä Itu puuhasi yhtenä aamuna meidän aamupäiväunien aikana. Ei ollut hommassa kovin paljoa itua...

Suunnilleen tunnin aikana pikkukoira oli varastanut keittiön pöydältä puisen servettitelineen ja pureskellut sen. Seuraavaksi tulilinjalle oli joutunut hedelmäveitsi, jota oli myös pureskeltu, mutta päätellen siitä, että Itun huulet, ikenet ja legot vaikuttivat vahingoittumattomilta, oli hampaita kokeiltu pääosin kahvaan. Koska tästäkään ei ollut riittänyt haastetta, oli työtasolta pihistetty vielä punainen, spriiliukoinen tussi. Tussi oli pureskeltu kauttaaltaan ja ihana joulunpunainen väri oli levinnyt myös etutassuille. Niille, joiden pitäisi olla valkoiset.

Ei voi kuin ihmetellä hyvälaatuisen collien turkin ominaisuuksia. Olin ihan varma, että näitä nyt sitten pestään ja puunataan, kunnes tussi viimein kuluu tai kasvaa pois karvoista. Ehei, tapahtumasta ei ole vielä viikkoakaan, ja tassut ovat melkein valkoiset jälleen. Kyllä niillä taas kelpaa päristellä.

Tänään tuhoamisen kohteeksi joutui pöydältä varastettu suola-astia, siis ei mikään sirotin, vaan sellainen isompi muovipurkki. Siitä oli avattu kansi ja sisältö oli levitelty pitkin lattiaa. Käsittämättömien akrobaattisuoritusten jälkeen onnistuin Jyri kantorepussa ja Itu lattiaharjassa roikkuen poistamaan merkittävän osan suolasta lattialta. Loppu jäi sitten isännälle imuroitavaksi. Mahtaa se olla mukava tulla töistä, kun odottamassa on mitä miellyttävimpiä yllätyksiä.

Mainittakoon tässä vaiheessa, että Itu oikeasti haluaisi olla kiltti koira. Tiedän itsekin, etten ole ehtinyt järjestää sille riittävästi puuhaa ja se purkaa tekemisen tarvettaan noihin metkuihinsa. Lisäksi se on enemmän ihmisten kuin koirien koira, eli kaipaa huomiota nimenomaan meiltä - liikuntaa ja leikkiseuraahan se kyllä saa mielestäni aivan riittämiin noilta vanhemmilta koirilta. Katsotaan nyt, kun elämä pyhien jälkeen palaa normaaliksi, josko ehdittäisiin puuhaillakin enemmän yhdessä.

Kuvaksi kaivelin tällä kertaa dokumentin siitä, että Itu osaa olla fiksustikin. Lehtiheimon Lindalle (Leaftribe) kiitos tästä(kin) kuvasta! Minne joutuisinkaan ilman kunnon kuvauskalustolla varustettuja ystäviä =)

Pienen miehen suuri ilo

Olen aina joskus hämmästellyt, miten pienistä asioista ihminen tuleekaan onnelliseksi. Siitä huolimatta Jyrin puuhia katsellessa muistaa tuon vielä useammin.
Olimme perjantaina ale-ostoksilla Ideaparkissa ja EuropeHousen ohi kävellessämme heitin Tomille huvikseni, että pitäisiköhän Jyrille ostaa discopallo, kun poika tykkää niin kovasti katsella erilaisia valoja. Ko. kaupassa oli vielä valikoimaakin ja vähän naureskellen päädyimme sellaiseen joulukuusenpallon kokoiseen peilipalloon. Alunperin suunnittelimme ripustavamme sen Jyrin turvakaukalon kahvaan, mutta sepäs ei reissun päällä niin vain onnistunutkaan.
Kun tulimme kotiin ja purimme kassit, discopallo päätyi väliaikaissijoitukseen Jyrin hoitopöydän päällä roikkuvan mobilen häntään. Koko päivän ostoksilla tassuttelusta väsyneenä heittäydyin Jyrin kanssa sängylle tarkoituksena torkahtaa ja pyysin Tomia sammuttamaan kattolampun. Niin tapahtuikin, mutta samalla liikkumisen aiheuttama ilmavirta sai mobilen ja siinä mukana discopallon pyörimään. Kun isommat valot sammuivat, osui meillä yövalona käytössä oleva hyllyvalo discopalloon ja valtava määrä valokuvioita alkoi tanssia pitkin makuuhuoneen seiniä. Ihan muutaman sekunnin kuluttua Jyri huomasi tapahtuneen ja siitä se alkoi - melkein kolme tuntia kestänyt taukoamaton nauru! Ei sitä itsekään voinut sitten silmiään ummistaa, kun toisen ilo oli niin tarttuvaa.
Kuva on valitettavasti kovin suttuinen, mutta toivottavasti siitä on aistittavissa edes osa kaikesta tuosta ilosta ja ihmetyksestä!

Onnea vuodelle 2009!

Summa summarum 2008:

Viime vuoden isoin juttu koirarintamalla oli ilman muuta Manica-pentujen (Xtremely Blue Carnoustie From Fantazija - Shady Lady Of Netiv HaAyit) syntymä 12 vuoden "kuivan kauden" jälkeen. Vaikka isosta pentueesta riitti kovasti puuhaa, oli ilokin sitä suurempi. Onnea matkaan Alma, Chili, Frank, Nita, Roni, Tessa, Turo ja Tuuli! Toivottavasti muodostatte mukavia tiimejä yhdessä perheidenne kanssa.

Koiriemme jälkeläisiä alenevassa polvessa syntyi viime vuonna seuraavasti:
Siniketun-kenneliin Hugon lapsenlapsia yhdistelmästä FinJV-03 Denfris Imperial Choice At Fridens-Lv Mva Balt JMva Siniketun Nightwish (Hugo pennuille emänisä)
Friby'n-kenneliin sekä Romeon että Lolan lapsenlapsenlapsia yhdistelmästä Bh Leaftribe Old Black Joe-Friby'n Tiramisu (Romeo pennuille emänisänisä, Lola isänemänemä)
Saruskan-kenneliin Romeon lapsenlapsenlapsia yhdistelmästä Finn Arrow Exelent Example-Fluffy Goblin's Dance With Lilo (Romeo pennuille emänemänisä)
Leaftribe-kenneliin Lolan lapsenlapsenlapsia yhdistelmästä Bh Leaftribe Old Black Joe-Bh Deathless My Wild Love (Lola pennuille isänemänemä)
Carnoustie's-kenneliin Lolan lapsenlapsenlapsia yhdistelmästä Bh Leaftribe Old Black Joe-Fin&Est&Rus Mva Carnoustie's Silver Flower (Lola pennuille isänemänemä)
Esmari-kenneliin Lolan lapsenlapsenlapsia yhdistelmästä Bh Leaftribe Old Black Joe-Kiiramanna Blue Ice (Lola pennuille isänemänemä)

Näyttelyrintamalla oli vähän hiljaisempaa, Jawa kävi muutaman kerran hakemassa erin ja sijan valioluokasta ja Itu avasi pelin käymällä juuri viiden kuukauden ikäisenä Kaapelitehtaan pentunäyttelyssä tuloksena Pek4. Siitä tuloksekkaasta reissusta vastasi Lulie, jonka ainoa näyttelykäynti suuntautui Viroon tuloksena PN1 SERT VSP => EST MVA.

Kouluttelupuolella oli vielä hiljaisempaa, ainoastaan yksi koekäynti ja siitäkin vain kakkostulos. Kuitenkin oikein ajoittettuna sillä sai auton täyteen palkintoja, tämä kun tapahtui Collieiden tokomestaruuskisoissa Nurmeksessa ja tuo Jawan tottelema kakkostulos riitti alokasluokan kolmanteen sijaan ja yhdessä Lolan tyttären Nellyn ja tyttärentyttären Keenan kanssa myös joukkuemestaruuteen!

Uudelle vuodelle olemme itse varanneet uusia haasteita niin colliemaisissa paperitöissä kuin järjestötoiminnassakin, muutamia näyttelyitä on jo suunniteltu ja matkojakin mietitty. Toivottavasti pääsemme myös haistelemaan pentutuoksuja, Itusta kun on kasvanut kovin iso tyttö sylikoiraksi.

Ihmisrintamalla tapahtuikin sitä enemmän mullistuksia, kun poikamme Jyri syntyi 11.10. Hyväntuuliselta ja rauhalliselta ainakin toistaiseksi vaikuttava nuorimies onkin jo ehtinyt tutustua koiranäyttelyihin sekä Kaapelitehtaalla että Messukeskuksessa, joista jälkimmäisessä sentään heräsi vähäksi aikaa ihmettelemään ilmapiiriä.

Toivotamme kaikille ystävillemme ja yhteistyökumppaneillemme menestyksekästä vuotta 2009!