Tuossa päivänä muutamana laskeskeltiin vähän kulkemisia ja myönnettävä se on, kohta tulee miljoona kilometriä täyteen ratin takana. Noin 50 tkm vuodessa kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Koko aikana en ole ajanut rahasta, eikä tuosta merkittävä määrä ole edes työmatka-ajoa - suurin osa on kotoisin Kultakurkkujen biisin mukaan "näiltä reissuilta". Näyttelymatkoilta, treenimatkoilta, ihan vaan muuten ajelemisesta. Pitkää matkaa (Illo-Harstad-Illo yhtenä viikonloppuna tekee noin 3400 kilometriä), lyhyttä matkaa, maantieajoa, kaupunkiajoa, moottoriteitä (yksi hienoimmista on Ruotsin läpiajo Tanskan rajalta Tukholmaan, jossa keskinopeus nousee yli 100 km/h), kyläteitä, mutkaa, suoraa ja väärää. Kaunista kesäsäätä, järkyttäviä lumituiskuja, alijäähtynyttä vettä, tulvia, auringonpaistetta. Keskipäivän rentoa menoa, ruuhkia Tukholman keskustassa, yöajan rauhaa ja Maija Vilkkumaan ääni tunkeutumassa korvakäytäviin auringon kurkottaessa silmiin Norjan vuoriston yli ajetun yön jälkeen "...pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, joiden päättymistä ei näy...".
Näille reissuille mahtuu monta uskomatonta elämystä, lukemattomia tarinoita, pieniä kolhuja ja suuria onnenpotkuja. Olosuhteisiin ja vähintäänkin mielenkiintoisiin ajankohtiin nähden käsittämättömän vähän isompia murheita, eikä yhtään kunnollista kolaria *koputtaa puuta*. En yleensä pelkää ajamista. Silti myönnän, että joskus mielessä käy, ettei sitä koskaan tiedä. Vaikka itse hallitsisi auton miten, on liikenteessä monta muuttujaa. Suurimpaan osaan niistä ei voi vaikuttaa mitenkään. On vaan uskallettava ja yritettävä pitää itsestään huoli.
Joyn kipututkimuksesta kotiin ajellessa alkoi melkoinen lumimyräkkä. Ei se minään yllätyksenä tullut, kyllä Pekka Pouta ja kumppanit sen olivat ennustaneet. Tampereen moottoritiellä pöllysi lumi oikein kunnolla ja toinen kaista oli reilusti luminen. Ja mitä tekevät ihmiset: sinne vaan sukkana ohittamaan. Ohituskaistalla autojen nopeus oli reilu sata. Ohitukset tehtiin pääsääntöisesti ajamalla aivan edellisen imuun kuin formuloissa, siitä tiukka koukkaus viereiselle kaistalle ja aivan nenän edestä takaisin - ihan kuin olisi tässäkin tarve sulkea toiselta paras ajolinja. Pelottavaa. Linnatuulen nurkissa edessä alkoi näkyä jarruvaloja. Päinvastoin kuin kuvittelisi, tämä vain lisäsi ohitusintoa. Lähempänä selvisi, että punaisien valojen meren aiheutti kolari, jonka vuoksi toinen ajokaista oli suljettu. Näin ollen nuo kaikki innokkaat ohittajat sulloivat itsensä takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle - aiheuttaen lisää jarruttelua. Vilkku päälle, silmät kiinni ja menoksi tuntui olevan ykköstaktiikka! Onnettomasti päättyneeltä ohitustilanteelta näyttäneen kolaripaikan sivuuttaminenkaan ei viilentänyt menohaluja, vaan sama meno jatkui heti ruuhkasta selvittyä. Vähän myöhemmin Helsinkiin menijöiden puolella siinsivät siniset valot, kun henkilöautosta oli tullut joksikin aikaa flipperipallo, joka oli sinkoillut vuoroon kummankin puolen kaiteista. Tässä vaiheessa meille riitti. Navigaattorilta kysyttiin uusi vaihtoehto matkareitiksi, ohjeeksi annettiin "vältä moottoriteitä". Ai miksikö? Kun siirrytään pois moottoritien liikennevirrasta, niiden itsestä riippumattomien muuttujien määrä romahtaa. Eihän se toki tarkoita, etteikö mitään voisi sattua, mutta ainakin se on huomattavasti enemmän itsestä kiinni.
Siinä ajellessa mietittiin, mikä saa ihmisen uskomaan, että juuri hän pystyy hallitsemaan autonsa kokkareisella ohituskaistalla, vaikka näkee muiden siinä epäonnistuneen. Jotenkin on hankala kuvitella kaikkien noiden ohittelijoiden ajavan edes viikoittain vaativissa olosuhteissa mutkaisilla teillä, joilla auton hallinnan toki saa painettua niin syvälle istumalihaksiin, ettei tositilanteessa ole mitään ongelmia toimia oikein. Ennemmin luulisin, että näillä autoilijoilla ei ole tuntumaa siihen, miten vaarallista tuo koukkiminen oikeasti onkaan. Luotetaan sokeasti siihen, että moottoritiellä ajaminen on turvallista. Niinpä.
Osan valheellisesta turvallisuudentunteesta tuo varmasti myös nykyaikainen tekniikka. Ajan itse 2004 vuosimallin Transporterilla, jossa on mitä mielenkiintoisin luistonesto. Luistonesto toimii, aina ja hyvin. Paitsi aivan ääritilanteissa, missä se sitten päästääkin auton nelipyöräluisuun. Siinä tulee nopeasti kokeneestakin kuljettajasta matkustaja, kun ajetaan yli oman ja tekniikan taitojen. Sen verran konstikas suitsittava tuo Volkkari ainakin on, kun pari kertaa on tuo tekniikan suorituskyky ylitetty. Onneksi vauhtia on ollut sen verran hillitysti, ettei noista ole syntynyt edes läheltä piti -tilannetta.
Muutama vuosi sitten en taatusti olisi vaihtanut navigaattoriin reittiä. Olin itsepäisesti sitä mieltä, että pärjään. Nyttemmin olen varmaan kalkkeutunut sen verran, että voin sen muutaman kilometrin kiertääkin, en ehkä vieläkään niinkään itseni, vaan kallisarvoisen lastini vuoksi.
Pari vinkkiä, jolla sitä kultaakin kalliimpaa lastia voi mukavasti turvata:
Itun ja Mutun kuvan alareunassa näkyy aavistus meidän koirienkuljetusviritelmästä, Äly ja Väläys vaan olivat tuossa keskitilassa poikkeuksellisesti valtoimenaan Turusta kotiin palatessa. Eli ihan tavalliset näyttelyhäkit on ruuvattu kiinni pakettiauton lattiaan. Suojaa sekä koiraa että etupenkillä matkustavia ihmisiä. Alunperin meillä oli tarkoitus tehdä tuohon autoon "mittatilaushäkit", mutta näyttelyhäkkien hyvä puoli on muunneltavuus. Häkit saa helposti ja nopeasti pois, erilaiseen järjestykseen jne.
Jyrin kuvassa näkyy taas meidän ehkä toistaiseksi paras vauvatarvike: kaukalopussi. Pussin turvallisuutta lisäävä puoli on se, ettei vauvaa tarvitse pukea paksuihin toppavaatteisiin talvellakaan, joten kaukalon vyöt ovat kunnolla kiinni. Vanhempien mukavuutta taas lisää se, ettei pussin alle tarvita sisävaatteita kummempaa - kypärämyssy ja lapaset riittävät. Lisää kaukalopussista löytyy mm. koeajo.tvstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti