Jyri täytti tänään kolme kuukautta. Vastahan tuo syntyi, vaikka toisaalta siitä on ikuisuus. Juuri eilen puhuttiin TAYS:n ohi ajellessa, miten tuntuu tosiaan siltä, että sairaalassaoloajasta olisi kulunut todella kauan. Miten tutuksi ne rakennukset tulivatkaan, ensin äitiyspolilla juostessa ja sitten vielä poikaa hakiessa. Apua, en kai nyt saa tuohonkin paikkaan liitettyä nostalgiaa...
En oikein lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihmismieli toimii. Ihan vastasyntyneestä asti "kaikki" (siis monet, suotakoon tällainen törkeä yleistys minulle anteeksi - laitetaan se vaikka niiden kuuluisien hormonien piikkiin) ovat toivoneet Jyrin kasvavan äkkiä isoksi. Niin isoksi, että poika osaisi itse a) keskustella b) juosta c) leikkiä d) jotain muuta, puhujasta riippuen. Kokemuksesta vaan tiedän, että Jyrin kasvaessa ja kehittyessä muuttuu myös ääni kellossa. Kuulen jo korvissani lauseet:
- Kyllä sinä vaan sitten olit suloinen/ihana/mukava/kiltti silloin, kun olit vielä pieni vauva ja
- Voi kun olisit vieläkin semmoinen pieni sylivauva jne.
Itse olen yrittänyt nauttia siitä, mitä nyt on tarjolla. Myös siitä, ettei oikein mikään muu kuin syli kelpaa, edes nukkumiseen (paitsi onneksi yöllä). Jokainen hetki on kuitenkin ainutkertainen eikä sitä saa takaisin elääkseen sen paremmin uudestaan.
Tiedän, en vaikuta oikein omalta itseltäni; *ne hormonit*. Osittain tämä kuitenkin varmaan johtuu myös siitä, että Lolalla on vähän jalkavaivoja. Toinen etutassu ylettyy huonosti maahan varsinkin liikenteeseen lähtiessä, se ei kuitenkaan vaivaa niin pahasti, ettei tarhasta voisi karata ja näin ollen kiivetä rappusia sisälle (takaovella meillä olisi valmis "invaluiska" ts. ei portaita). Vaiva siis ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että parin päivän särkylääkekuurin jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Vanhan koiran vaivat laittavat ainakin minut aina miettimään myös luopumista, varsinkin, kun olen tehnyt koirieni kanssa sopimuksen, että yritän tehdä ratkaisuni niiden elämänlaadun perusteella, en siksi, että minun ei tarvitsisi päästää irti. Lolan kohdalla en tätä ole kyllä vielä joutunut kovin pohtimaan, vaikka rautarouva on miltei 13-vuotias. Lukuunottamatta tulehduksen vuoksi tehdyn kohdunpoiston aiheuttamaa virtsankarkailuvaivaa, joka pysyy hyvin aisoissa lääkityksellä (alkuun toimi myös kuureissa, nyttemmin pilleri päivässä pitää tenat paketissa), Lola on erinomaisen perusterve koira. Se on myös kuin ajatus, kuin istuva vaate, sielunkumppani ja oikea käsi. Vain minulle. Yksi rakkaimmista. Toivottavasti meillä on vielä monta ainutkertaista hetkeä.
Tässä yksi niistä eletyistä hetkistä. Meille tullessaan Lola ei ottanut mitään suuhunsa (paitsi syödäkseen). Keksittyään, että emäntä tulee iloiseksi, kun sille vie tavaroita, Lola alkoi kantaa niitä. Paljon ja mielellään. Kuvassa 11-vuotias mummeli tuo yhtä aarretta emännälle. Onnellisena ja tuoden iloa myös ympärilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti