Miljoona kilometriä on kuljettu...

Tuossa päivänä muutamana laskeskeltiin vähän kulkemisia ja myönnettävä se on, kohta tulee miljoona kilometriä täyteen ratin takana. Noin 50 tkm vuodessa kohta kahdenkymmenen vuoden ajan. Koko aikana en ole ajanut rahasta, eikä tuosta merkittävä määrä ole edes työmatka-ajoa - suurin osa on kotoisin Kultakurkkujen biisin mukaan "näiltä reissuilta". Näyttelymatkoilta, treenimatkoilta, ihan vaan muuten ajelemisesta. Pitkää matkaa (Illo-Harstad-Illo yhtenä viikonloppuna tekee noin 3400 kilometriä), lyhyttä matkaa, maantieajoa, kaupunkiajoa, moottoriteitä (yksi hienoimmista on Ruotsin läpiajo Tanskan rajalta Tukholmaan, jossa keskinopeus nousee yli 100 km/h), kyläteitä, mutkaa, suoraa ja väärää. Kaunista kesäsäätä, järkyttäviä lumituiskuja, alijäähtynyttä vettä, tulvia, auringonpaistetta. Keskipäivän rentoa menoa, ruuhkia Tukholman keskustassa, yöajan rauhaa ja Maija Vilkkumaan ääni tunkeutumassa korvakäytäviin auringon kurkottaessa silmiin Norjan vuoriston yli ajetun yön jälkeen "...pahimpia on aa-a-aa-a-a-aamut, joiden päättymistä ei näy...".

Näille reissuille mahtuu monta uskomatonta elämystä, lukemattomia tarinoita, pieniä kolhuja ja suuria onnenpotkuja. Olosuhteisiin ja vähintäänkin mielenkiintoisiin ajankohtiin nähden käsittämättömän vähän isompia murheita, eikä yhtään kunnollista kolaria *koputtaa puuta*. En yleensä pelkää ajamista. Silti myönnän, että joskus mielessä käy, ettei sitä koskaan tiedä. Vaikka itse hallitsisi auton miten, on liikenteessä monta muuttujaa. Suurimpaan osaan niistä ei voi vaikuttaa mitenkään. On vaan uskallettava ja yritettävä pitää itsestään huoli.

Joyn kipututkimuksesta kotiin ajellessa alkoi melkoinen lumimyräkkä. Ei se minään yllätyksenä tullut, kyllä Pekka Pouta ja kumppanit sen olivat ennustaneet. Tampereen moottoritiellä pöllysi lumi oikein kunnolla ja toinen kaista oli reilusti luminen. Ja mitä tekevät ihmiset: sinne vaan sukkana ohittamaan. Ohituskaistalla autojen nopeus oli reilu sata. Ohitukset tehtiin pääsääntöisesti ajamalla aivan edellisen imuun kuin formuloissa, siitä tiukka koukkaus viereiselle kaistalle ja aivan nenän edestä takaisin - ihan kuin olisi tässäkin tarve sulkea toiselta paras ajolinja. Pelottavaa. Linnatuulen nurkissa edessä alkoi näkyä jarruvaloja. Päinvastoin kuin kuvittelisi, tämä vain lisäsi ohitusintoa. Lähempänä selvisi, että punaisien valojen meren aiheutti kolari, jonka vuoksi toinen ajokaista oli suljettu. Näin ollen nuo kaikki innokkaat ohittajat sulloivat itsensä takaisin oikeanpuoleiselle kaistalle - aiheuttaen lisää jarruttelua. Vilkku päälle, silmät kiinni ja menoksi tuntui olevan ykköstaktiikka! Onnettomasti päättyneeltä ohitustilanteelta näyttäneen kolaripaikan sivuuttaminenkaan ei viilentänyt menohaluja, vaan sama meno jatkui heti ruuhkasta selvittyä. Vähän myöhemmin Helsinkiin menijöiden puolella siinsivät siniset valot, kun henkilöautosta oli tullut joksikin aikaa flipperipallo, joka oli sinkoillut vuoroon kummankin puolen kaiteista. Tässä vaiheessa meille riitti. Navigaattorilta kysyttiin uusi vaihtoehto matkareitiksi, ohjeeksi annettiin "vältä moottoriteitä". Ai miksikö? Kun siirrytään pois moottoritien liikennevirrasta, niiden itsestä riippumattomien muuttujien määrä romahtaa. Eihän se toki tarkoita, etteikö mitään voisi sattua, mutta ainakin se on huomattavasti enemmän itsestä kiinni.

Siinä ajellessa mietittiin, mikä saa ihmisen uskomaan, että juuri hän pystyy hallitsemaan autonsa kokkareisella ohituskaistalla, vaikka näkee muiden siinä epäonnistuneen. Jotenkin on hankala kuvitella kaikkien noiden ohittelijoiden ajavan edes viikoittain vaativissa olosuhteissa mutkaisilla teillä, joilla auton hallinnan toki saa painettua niin syvälle istumalihaksiin, ettei tositilanteessa ole mitään ongelmia toimia oikein. Ennemmin luulisin, että näillä autoilijoilla ei ole tuntumaa siihen, miten vaarallista tuo koukkiminen oikeasti onkaan. Luotetaan sokeasti siihen, että moottoritiellä ajaminen on turvallista. Niinpä.

Osan valheellisesta turvallisuudentunteesta tuo varmasti myös nykyaikainen tekniikka. Ajan itse 2004 vuosimallin Transporterilla, jossa on mitä mielenkiintoisin luistonesto. Luistonesto toimii, aina ja hyvin. Paitsi aivan ääritilanteissa, missä se sitten päästääkin auton nelipyöräluisuun. Siinä tulee nopeasti kokeneestakin kuljettajasta matkustaja, kun ajetaan yli oman ja tekniikan taitojen. Sen verran konstikas suitsittava tuo Volkkari ainakin on, kun pari kertaa on tuo tekniikan suorituskyky ylitetty. Onneksi vauhtia on ollut sen verran hillitysti, ettei noista ole syntynyt edes läheltä piti -tilannetta.

Muutama vuosi sitten en taatusti olisi vaihtanut navigaattoriin reittiä. Olin itsepäisesti sitä mieltä, että pärjään. Nyttemmin olen varmaan kalkkeutunut sen verran, että voin sen muutaman kilometrin kiertääkin, en ehkä vieläkään niinkään itseni, vaan kallisarvoisen lastini vuoksi.

Pari vinkkiä, jolla sitä kultaakin kalliimpaa lastia voi mukavasti turvata:

Itun ja Mutun kuvan alareunassa näkyy aavistus meidän koirienkuljetusviritelmästä, Äly ja Väläys vaan olivat tuossa keskitilassa poikkeuksellisesti valtoimenaan Turusta kotiin palatessa. Eli ihan tavalliset näyttelyhäkit on ruuvattu kiinni pakettiauton lattiaan. Suojaa sekä koiraa että etupenkillä matkustavia ihmisiä. Alunperin meillä oli tarkoitus tehdä tuohon autoon "mittatilaushäkit", mutta näyttelyhäkkien hyvä puoli on muunneltavuus. Häkit saa helposti ja nopeasti pois, erilaiseen järjestykseen jne.

Jyrin kuvassa näkyy taas meidän ehkä toistaiseksi paras vauvatarvike: kaukalopussi. Pussin turvallisuutta lisäävä puoli on se, ettei vauvaa tarvitse pukea paksuihin toppavaatteisiin talvellakaan, joten kaukalon vyöt ovat kunnolla kiinni. Vanhempien mukavuutta taas lisää se, ettei pussin alle tarvita sisävaatteita kummempaa - kypärämyssy ja lapaset riittävät. Lisää kaukalopussista löytyy mm. koeajo.tvstä.

Sopulivaellus, osa II

Joyn kipututkimuksen toinen käynti oli torstaina, en vaan ole Turun näyttelyn ja pienen nuhanenän vuoksi ehtinyt raportoida siitä aiemmin. Taas pakattiin koko perhe autoon, tällä kertaa pääsi Tomikin mukaan. Jyrihän nyt on jo vanha tekijä näillä Helsingin matkoilla.

Anne toivotti meidät tervetulleiksi, ja ensin käytiin läpi samat juoksemiset kuin viimeksikin, tosin nyt ulkoliikunta kuvattiin myös videolle. Askelvoimatestit menivät tosi helposti, kun Tomi laitettiin narun päähän ja Joy tuli mattoa pitkin kohti minua. Vielä täytettiin kyselykaavakkeet ja sitten edessä oli tämän kerran jännittävin osuus: viimekertaisten kuvien analysointi.

Ensin hyvät uutiset: Joyn kyynärät, polvet ja selkä ovat täysin normaalit, ilman ylimääräisiä rikkoja, löysyyksiä tms. Myös verikoetulokset aivan lievää ALAT-arvon nousua, jota kuitenkin varmuuden vuoksi tutkitaan lisää uusista verikokeista, lukuunottamatta olivat puhtaat. Mutta ne lonkat, voi hirvitys! Rikkoa on tullut lisää sen verran reilusti, että ei tarvitse olla mikään asiantuntija ymmärtääkseen, ettei koiran lonkkien kuulu näyttää sellaiselta. Anne kuitenkin muistutti, että röntgenkuvasta ei voida diagnosoida koiran olevan kipeä, vaan sitä varten on katsottava koiraa. Jotkut koirat elävät oireettomina todella pahannäköisten lonkkien kanssa, toisilla taas on vaivoja röntgenkuvien perusteella varsin lievien muutosten vuoksi. Ontumisista huolimatta Joy on ainakin toistaiseksi nimensä mukaan ollut iloinen ja hyväntuulinen, josta voisi päätellä, että elämä noiden rujojen nivelten kanssa on vielä siedettävää.

Saimme mukaan kyselykaavakkeet parille seuraavalle kuukaudelle, kipulääkkeitä varmuuden vuoksi ja ravintolisän, josta emme tiedä, onko se tutkittavaa valmistetta vai lumetta. Lisäksi saimme jo ajan toukokuullekin, jolloin sitten selvitellään, onko muutoksia tapahtunut. Itse kovasti toivon, että olisimme osuneet ryhmään, joka saa vaikuttavaa ainetta ja tietenkin myös, että se toimisi! Tiedustelin muuten myös tuon tutkittavan aineen suhtautumista SKL:n dopingsäännöstöön, kun tiesin asian tulevan meillekin ajankohtaiseksi jossain vaiheessa. Valmiste on onneksi normaali ravintolisä, jolla ei ole varoaikaa. Mukaan saamamme kipulääke tietenkin on tavallinen ei-steroidinen tulehduskipulääke, jonka varoaika on 28 vuorokautta. Toivottavasti emme niitä joudu käyttämään, ainakaan keväällä, kun meillä on Joyn kanssa suunnitelmissa hieman aktivoitua.

Kotimatka olikin sitten enemmän kuin mielenkiintoinen huonon sään vuoksi, mutta siitä enemmän myöhemmin!

Kuva Joysta on pari vuotta vanha, mutta yhtä iloisesti Joy liikkuu edelleen. Ainoastaan nuo autoilut ja äärimmäisen rankka liikunta tai usean päivän pakkolepo aiheuttavat ontumista, ja silloin tietenkin tuollainen juoksuttaminen jätetään ja jää vähemmälle.

Tuikku-uutisissa paljastuksia

Suvituikun collieiden virallinen uutislehti Tuikku-uutiset paljastaa lööpissään, että Hugon tyttärelle Pirrelle odotetaan pentuja viikolla 7! Seija on luvannut kertoa asiasta kiinnostuneille sähköpostin välityksellä.

Pirre itse on terveeksi tutkittu (B/B, 0/0, silmät ok) ja näyttelyissä mm. sertillä palkittu. Pirren edellisestä viiden pennun pentueesta Sandcastle's One Man Shown kanssa on kuvattu kolme (A/A, B/B, A/C, kaikilla 0/0 kyynärät) ja näyttelyssä esitetty neljä (kaikilla vähintään eri), kun pennuilla on ikää vasta hieman vajaa kaksi vuotta.

Hugo onnittelee tytärtään lämpimästi ja on luvannut, ettei uusi vävypoikakaan saa heti kuonoonsa, kunhan käyttäytyy kunnioittavasti. Saas nähdä, koska nuoripari uskaltautuu julkisuuteen, varmaankin viimeistään laitokselta palatessa ;-)

Tois puol jokkee eli tällä kertaa oikeasti Turuus

Paljon olisi kirjoitettavaa, mutta nyt ensin vain pikainen katsaus Turun näyttelyn tuloksiin ja arvosteluihin Turun kv. näyttelyn osalta. Linda muisti ystävällisesti meitä myös kuvapaketilla, joten kerrankin kuvia suoraan kehästä. Valitettavasti Lulien kuvat eivät onnistuneet, mutta Itu, Mutu ja Jawa ohessa!

Itun iskä Maxi oli PU3 ja sai kolmannen varasertinsä (ja varacacibin). Yhtä oikeaa uupuu vielä valionarvosta, vaikka Maxilla onkin kolme cacibia Suomesta. Carnoustie's-päivä oli kuitenkin muuten aika makea, kun jo viime vuoden Ylihärmässä pongaamani Joy oli ROP. Onnea Sussi ja Thomas!

Itu Pek2

Hyvä kallo ja kuono-osa. Voisi toivoa hieman suurempia silmiä. Oikea purenta. Korvat voisivat istua tiiviimmin. Erinomainen kaula. Hyvä ylälinja. Riittävä runko. Normaali häntä. Hyvät kulmaukset. Ei ole yhdensuuntainen takaa. Erinomainen turkki. Liikkuu vielä melko pentumaisesti.

Mutu Avo Eh

Hyvä kallo ja kuono, mutta stoppi voisi olla pienempi. Oikea purenta. Hyvät silmät. Hieman leveä korvien välistä. Toivotaan pidempää kaulaa. Erinomainen ylälinja. Hyvinkehittynyt runko. Oikea häntä. Hyvinkulmautunut. Erinomainen turkki, mutta väri voisi olla hieman puhtaampi. Liikkuu hyvällä askeleella.

Jawa Val Eri1

Erinomainen pää ja ilme. Oikea purenta. Hyvät silmät ja korvat. Erinomainen kaula, ylälinja ja runko. Hyvinkulmautunut. Normaali häntä. Hyvä turkki. Liikkuu ahtaasti takaa, mutta muuten hyvin.

Lulie Vet Eri2

Normaali pää ja ilme. Oikea purenta, mutta hampaiden kunto voisi olla hieman parempi. Hyvät silmät ja korvat. Erinomainen kaula ja ylälinja. Hyvin kehittynyt runko. Hyvät kulmaukset. Erinomainen turkki. Liikkuu hyvällä askeleella.

Iso-Deen nettikoti ja muisteluita

Aussipoika True Choice Cool Cowboy alias Danny on saanut oman nettikodin. Noita sivuja väännellessä katselin kuvia Marikan collieista, ja kyllä tuli ikävä vanhoja hyviä aikoja (ja Romeon poikaa Kessua, joka komeilee tuossa vasemmalla). Ennen oli koirat rautaa...

Marikan kanssa aikoinaan tutustuttiin jo Kessun ollessa pentu. Silloin leikilläni heitin, että hanki sinä sille koulutustunnus niin kyllä minä sitten ne sertit hoidan. Enpä todellakaan olisi uskonut joutuvani lunastamaan lupauksiani, vaikka kävihän se serttijahti sitten loppujen lopuksi tosi helposti: eka tuli samassa kuussa koularin kanssa ja toinen sitten seuraavana keväänä seuraavasta näyttelystä. Ennen viimeistä tuli sitten 5 pummia, joista yhdessä Hugo vei sertin Kessun nenän edestä. Tästä näennäisestä helppoudesta huolimatta meinasi jossain vaiheessa nousta kylmä hiki, kun omat lupaukseni alkoivat hirvittää. Näin jälkeenpäin ajateltuna ihan turhaan, kyllä Kessu ilman muuta oli koira, joka tittelinsä ansaitsi.

Kiitos Marika, vielä kerran kaikesta! Toivottavasti mukavasti kulkeva yhteistyömme saa vielä joskus jatkoa colliemaisissa merkeissä!

Alma-neidin ihanat varpaat

Itun sisaruksista esittäytyy tänään suodenniemeläinen Alma eli Harmonica. Tämä hyväntapainen neiti osaa käskystä kumartaa (ja varmaan kohta niiatakin) ja tykkää erityisesti jalkapallosta. Kuvista päätellen myös nukkuminen ja risusavotta sujuvat mainiosti. Mutta voiko mikään olla niin suloista kuin nukkuvan pentukoiran varpaat... Suurkiitos Annalle kuvista!

Aktiivisesti eteenpäin

Colliekansaa puhuttaa tänään uuden yhdistyksen, Aktiivicolliet ry:n, perustaminen. Mielenkiintoista on nähdä, miten homma ottaa tuulta alleen. Itseltäni jäsenmaksu jää vielä maksamatta, sillä rotujärjestölle tästä perheestä vuosittain maksettava 35 euroa ei kaipaa kaverikseen ylimääräistä 15 euroa. Varsinkaan, kun tällä hetkellä ei ole mitään varmaa tietoa siitä, mihin rahat menevät - neljän euron alennus yhdestä luentotilaisuudesta ei vielä riitä ainakaan minulle porkkanaksi.

Se luentotilaisuus, se on mielenkiintoinen. Olin reilu vuosi sitten Jawan kanssa Markon koulutuksessa ja tykkäsin. Kovasti. Se olikin se ainoa kerta, kun olen Collieyhdistyksen koulutuksissa tällä vuosituhannella käynyt. Markon kyllä muistan kilpailemassa jo collieidensa kanssa, tekemässä suorituksia, jotka aika monelta jäävät haaveeksi "oikeidenkin" palveluskoirien kanssa. Puhumattakaan collieharrastajista.

Olen useampaankin otteeseen muistellut kaiholla Harjavallan pk-mestaruuksia 1994, sieltä dinosaurusten aikakaudelta. Kisoja, joissa hakumestaruus ei irronnut helpolla, vaan vielä neljänneksikin sijoittunut Greengrove Blue Lundyn sai pisteitä 258 (ja koulutustunnuksen). Vilianderin 42 pistoa voittajan hakuradan ensimmäiselle 50 metrille. Ja ennen kaikkea sitä mahtavaa, mukavaa, yhteen hiileen puhaltavaa fiilistä, mikä kokeessa vallitsi ainakin silloisen tuoreen rodunharrastajan näkökulmasta, joka oli puoli päivää piilotettuna hakumetsään. Hakumetsään siksi, että se homma oli tuttua jo kymmenen vuoden ajalta.

Yleensä samaan hengenvetoon olen pahoitellut sitä, että sekä kilpailevien collieiden määrä että taso on tuosta laskenut. Toki vielä seuraavana vuonna 50-vuotisjuhlilla kaikkiaan kaksitoista koiraa sai koulutustunnuksen. Koko 2000-luvulla mestaruuskokeissa (9 kpl) koulutustunnuksen on saanut yhteensä 29 koiraa. Siis vain hieman yli 3/vuosi. Viimeisen kolmen vuoden aikana koulutustunnuksen on ko. kokeessa saanut yhteensä kolme koiraa, jotka kaikki ovat kilpailleet I-luokassa. Puhumattakaan siitä, että muutenkaan pk-puolella tulosta tekeviä koiria on enää kourallinen. On todellakin aihetta painaa paniikkinappulaa.

Silti. Aktiivicolliet ry toki ilmoittaa nettisivuillaan, että se ei halua kilpailla rotujärjestön kanssa, vaan toimia yhteistoiminnassa kaikin mahdollisin tavoin. Miksei tuota mukavalta vaikuttavaa luentotilaisuutta voitu järjestää Collieyhdistyksen alaisuudessa? Jos Aktiivicolliet ry:lle riittää jäseniä, pitäisi näissä harrastajissa, jotka ovat riittävän aktiivisia perustaakseen uuden yhdistyksen, olla sen verran määrän ja kokemuksen tuomaa auktoriteettia, että yhdistykseltä tulee lupa toimia. En vaan mitenkään pysty näkemään syytä, miksi yhdistys tämän eväisi. Ja mitä sitten, vaikka eväisikin? Seuraavaan vuosikokoukseen sitten vaan kaikki aktiiviset ihmiset paikalle ja vaikuttamaan asioihin. Viime kokouksessa taisi hallitukseenkin päästä ilman äänestystä, joten tunkua tuskin liikaa on ;-)

Jos joku on lukevinaan yltä pientä närästystä jakautumista kohtaan, voi onnitella itseään, sillä on siinä aivan oikeassa. Asun pienellä paikkakunnalla, jossa on monta koirayhdistystä. Monta siksi, että ihmiset eivät mahdu samaan yhdistykseen ja osittain siksi, että yhdessä yhdistyksessä voi kerrallaan olla vain yksi puheenjohtaja. Tällainen hajauttaminen on hirvittävää resurssien haaskaamista, yksi iso ja vireä yhdistys saisi paljon enemmän aikaan kuin monta pientä toimijaa tahoillaan, olivatpa he miten aktiivisia hyvänsä. Demokratia vaan on siitä kurjaa, että siinä joutuu joskus neuvottelemaan ja sopimaan asioista. Yhdistymisvapaus taas on siitä mukavaa, että voi perustaa juuri sellaisen yhdistyksen, joka sopii omaan ideologiaan. Miten kauan jäsenten ideologiat pysyvät riittävän yhtenäisinä, jotta yhdistys voi toimia ajaen edes pääosan jäseniensä etuja, riippuu monestakin seikasta. Siitä kuitenkin riippuu suoranaisesti myös se, selviääkö yhdistys vai hautautuuko se lukemattomien toimimattomien yhdistyksien joukkoon. Henkilökohtaisesti toivon, että hiljaista hiipumista ei tällä kertaa tapahdu, vaan Aktiivicolliet ry voidaan jossain vaiheessa tarpeettomana sulauttaa rotujärjestöön ja vähäiset resurssit käyttää koko rodun yhteiseksi hyväksi, ilman kuppikuntaisuutta.

Kuvassa vanhojen muistelun kunniaksi aina aktiivinen Rosvo tulee puun takaa.

JK. Olen itse paperiharrastaja, ts. olen aina ollut mukana yhdistystoiminnassa, silloinkin, kun aktiivisemmin kouluttelin itse koiriani. Paperilla on helppoa harrastaa ja luoda visioita. Lämpimästi toivon Aktiivicollieille menestystä erittäin hienosti laadittujen nettisivujen tuomisessa käytäntöön!

Nuoret porilaiset

Suomen Collieyhdistyksen Satakunnan alaosaston vuosikokouksessa oli taas eilen ollut koolla muutama nuori porilainen. Ehkä paikalla oli joku jostakin Porin ulkopuoleltakin, ihan niinkuin ennen vanhaan. Niin sitä taannoin ihan SCY:n vuosikokouksessa nimiteltiin nuoriksi porilaisiksi silloista joukkuettamme: nuoria saatoimme silloin kymmenen vuotta sitten olla, mutta porilaisia olimme vain nähneet. Toki ihan livenäkin emmekä vaan kuvista.

Kokouksesta kuulin lyhyehkön raportin, puheenjohtaja kuulemma vaihtui ja hallitukseenkin saatiin uutta verta. Lulien valiopytty on kuulemma matkalla eteläisempään Satakuntaan ja Lolan sekä Romeon jälkeläiset alenevissa polvissa olivat menestyneet mukavasti vuoden collie -kisassa. Pitkäkarvaisissa näyttelyuroksissa voitto meni Lolan tyttärenpoika Blackylle (BH Leaftribe Old Black Joe) ja kakkossija Romeon pojanpoika Riolle (Juniperhill's Defi D'Aunou). Tokocollie-kisassa Lolan tytär Nelly (BH TK1 Friby'n Onsdag Flicka) vei voiton ja tyttärentytär Keena (BH Leaftribe My Black Dahlia) tuli toiseksi. Kun Romeon poika Arttu (Juniperhill's Bailador) vielä voitti agilitycolliekisan, ei voi muuta kuin kiittää näiden ihmelapsien ja lapsenlapsien omistajia aktiivisuudesta! Jatkakaa samaan malliin!

Kuvassa Lulie ja Blacky viime kesän yhteisellä ulkomaanmatkallaan, josta tuomisina siis Lulielle EE MVA-titteli, Blackylle ROP ja RYP3 sekä kuvassa meneillään olevassa parikilpailussa vanharouva ja teinipoika olivat vielä BIS3-pari.

* * *

Lolan tassu voi jo hyvin. Sitä käytettiin tänään mm. juoksukilpailuun Jawan kanssa, tosin ei ehkä aivan tosissaan.

Se yksi ja ainoa, ainutkertainen

Jyri täytti tänään kolme kuukautta. Vastahan tuo syntyi, vaikka toisaalta siitä on ikuisuus. Juuri eilen puhuttiin TAYS:n ohi ajellessa, miten tuntuu tosiaan siltä, että sairaalassaoloajasta olisi kulunut todella kauan. Miten tutuksi ne rakennukset tulivatkaan, ensin äitiyspolilla juostessa ja sitten vielä poikaa hakiessa. Apua, en kai nyt saa tuohonkin paikkaan liitettyä nostalgiaa...

En oikein lakkaa hämmästelemästä sitä, miten ihmismieli toimii. Ihan vastasyntyneestä asti "kaikki" (siis monet, suotakoon tällainen törkeä yleistys minulle anteeksi - laitetaan se vaikka niiden kuuluisien hormonien piikkiin) ovat toivoneet Jyrin kasvavan äkkiä isoksi. Niin isoksi, että poika osaisi itse a) keskustella b) juosta c) leikkiä d) jotain muuta, puhujasta riippuen. Kokemuksesta vaan tiedän, että Jyrin kasvaessa ja kehittyessä muuttuu myös ääni kellossa. Kuulen jo korvissani lauseet:
- Kyllä sinä vaan sitten olit suloinen/ihana/mukava/kiltti silloin, kun olit vielä pieni vauva ja
- Voi kun olisit vieläkin semmoinen pieni sylivauva jne.
Itse olen yrittänyt nauttia siitä, mitä nyt on tarjolla. Myös siitä, ettei oikein mikään muu kuin syli kelpaa, edes nukkumiseen (paitsi onneksi yöllä). Jokainen hetki on kuitenkin ainutkertainen eikä sitä saa takaisin elääkseen sen paremmin uudestaan.

Tiedän, en vaikuta oikein omalta itseltäni; *ne hormonit*. Osittain tämä kuitenkin varmaan johtuu myös siitä, että Lolalla on vähän jalkavaivoja. Toinen etutassu ylettyy huonosti maahan varsinkin liikenteeseen lähtiessä, se ei kuitenkaan vaivaa niin pahasti, ettei tarhasta voisi karata ja näin ollen kiivetä rappusia sisälle (takaovella meillä olisi valmis "invaluiska" ts. ei portaita). Vaiva siis ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että parin päivän särkylääkekuurin jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Vanhan koiran vaivat laittavat ainakin minut aina miettimään myös luopumista, varsinkin, kun olen tehnyt koirieni kanssa sopimuksen, että yritän tehdä ratkaisuni niiden elämänlaadun perusteella, en siksi, että minun ei tarvitsisi päästää irti. Lolan kohdalla en tätä ole kyllä vielä joutunut kovin pohtimaan, vaikka rautarouva on miltei 13-vuotias. Lukuunottamatta tulehduksen vuoksi tehdyn kohdunpoiston aiheuttamaa virtsankarkailuvaivaa, joka pysyy hyvin aisoissa lääkityksellä (alkuun toimi myös kuureissa, nyttemmin pilleri päivässä pitää tenat paketissa), Lola on erinomaisen perusterve koira. Se on myös kuin ajatus, kuin istuva vaate, sielunkumppani ja oikea käsi. Vain minulle. Yksi rakkaimmista. Toivottavasti meillä on vielä monta ainutkertaista hetkeä.

Tässä yksi niistä eletyistä hetkistä. Meille tullessaan Lola ei ottanut mitään suuhunsa (paitsi syödäkseen). Keksittyään, että emäntä tulee iloiseksi, kun sille vie tavaroita, Lola alkoi kantaa niitä. Paljon ja mielellään. Kuvassa 11-vuotias mummeli tuo yhtä aarretta emännälle. Onnellisena ja tuoden iloa myös ympärilleen.

Sopulivaellus Helsinkiin

Eilen kävimme Joyn ja Jyrin kanssa retkellä Helsingissä. Joy osallistuu lonkkavikaisten koirien kipututkimukseen Helsingin Yliopiston Eläinsairaalassa ja kävimme nyt ensimmäisellä käynnillä Viikissä.

Taustaa: Joy alkoi oireilla lonkkiaan kolaroituaan Jawan kanssa noin kahhdeksan kuukauden ikäisenä. Se välikuvattiin ja tulokseksi arvioitiin C/D ilman nivelrikkoa. Ontuminen ja muukin oireilu loppui noin kuukaudessa. Kun tuli aika ottaa oikeat lonkkakuvat, olivat lonkat kuitenkin huonontuneet ja ne lausuttiin Kennelliitossa D:ksi ensimmäisen asteen nivelrikolla, odotin niitä kyllä pahempina. Joy pysyi oireettomana ja eli täysin normaalia elämää 4,5-vuotiaaksi, kunnes vajaa vuosi sitten ajelimme Ylihärmään näyttelyyn. Auto oli ilmeisen vetoinen ja kun pääsimme perille, Joy ontui takajalkojaan. Näyttely päättyi Joyn osalta ennenkuin ehti alkaakaan särkylääkkeen syömiseen, nykyisillä antidoping-säännöillä se kun tarkoitti automaattisesti myös kehästä pois jäämistä.

Muutaman päivän Rimadyl-kuuri sai Joyn toipumaan lähes entiselleen. Uusi autoilutestaus johti samaan tulokseen, ontuminen alkoi uudelleen. Vartin matkan Joy kestää talvellakin, mutta vähänkään pidempi oleskelu autossa jumittaa koko takapään. Viimeisen vuoden aikana oireet ovat hitaasti pahentuneet, mutta niin vähän, että satunnaisia särkylääkkeiden antamisia lukuunottamatta olemme selvinneet kohtuullisesti.

Huomasin kipututkimuksesta juttua Collieyhdistyksen foorumilla ja soitin aikalailla välittömästi Joyn toiselle omistajalle tiedustellakseni hänen mielipidettään Joyn ilmoittamisesta mukaan. Lupa tuli ja niin hyökkäsimme kyselykaavakkeen kimppuun. Pienten vastoinkäymisten jälkeen saimme tiedot toimitettua ja vuodenvaihteessa tuli kutsu ensimmäiselle käynnille.

Siispä koira, poika ja anoppi autoon, nenä kohti pääkaupunkia ja menoksi. Jyri jäi mummin kanssa sukuloimaan muutaman kilometrin päähän isotädin luo ja me Joyn kanssa jatkoimme Viikkiin. Hetken odoteltuamme projektin vetäjä Anna Hielm-Björkman tuli hakemaan meidät - juoksemaan. Ensin katsottiin Joyn liikkumista ulkona ja sen jälkeen siirryttiin sisätiloihin kiipeilemään mm. portaita ja lopulta askelvoimatesteihin, joka tiesi lisää liikuntaa. Tutkimus sujui mukavasti ja Joykin oli yllättävän yhteistyöhaluinen. Lopuksi Joysta otettiin vielä verikoe ja luustokuvat, odotusajaksi omistajalle varattuna reilusti paperitöitä useamman kyselykaavakkeen muodossa. Sitten meidät kotiutettiin tutkimukseen kuuluvien ruokien kanssa. Seuraava käynti on kahden viikon kuluttua, jossei kokeista tai kuvista ilmene mitään sellaista, joka estäisi meitä osallistumasta loppututkimukseen.

Kaikkineen tutkimus vaikutti näin "asiakkaan" näkökulmasta erittäin ammattimaiselta ja olen hyvin iloinen, että päätimme osallistua, vaikka Joy onkin ollut vähän kankeana eilisen ja tänään. Toivottavasti emme osu lume-ryhmään ja toivottavasti meille (ja ehkä monelle muullekin) on tästä apua! Joka tapauksessa odotan seuraavaa käyntiämme mielenkiinnolla!

Kotimatkalla poikkesimme vielä Jyrin isotädillä syömässä ja moikkaamassa Nummen perhettä. Kiitos Pirkko ja Veksi, mukavaa oli!

Kuvassa Joy ja Jyri toipuvat kimpassa raskaasta reissusta!

Pieni teoreettinen koira

Tällä kertaa uusi kuva Tessasta eli Theoricasta, jonka työnimi täällä kotosalla oli tuo otsikon "Pieni teoreettinen koira". Nyt tulikin oikein kaverikuva, Sarille kovasti kiitoksia!

On kyllä kovasti samaa näköä kuin Itussa! Yhteistä tytöille on myös ihmisrakkaus, Sari kertookin, että Tessa tervehtii jokaista vastaantulijaa kuin parasta ystäväänsä häntä heiluen. Voisin hyvin kuvitella Itun tekevän samoin, meillä vaan täällä metsässä on kovin harvoin vastaantulijoita. Hihnalenkillä käymme sen verran harvoin ja ihmeellisiin aikoihin, ettei silloinkaan juuri ihmisiä nähdä.

Tois puol jokke vaan ei Turuus

Itun sisko Tyronica eli Nita asuu tuossa melkein näköetäisyydellä Sammaljoen toisella puolella. Vihdoin saatiin eilen poikettua kylässä ja vaikka oma kamera oli mukana, laitoin sen suosiolla taskuun nähtyäni Eija-Marin ottamia hienoja kuvia. Tässä niistä muutamia:





Parissa viimeisessä kuvassa on mukana myös Nitan paras kaveri, joka usein nukkuukin Nitan karvoissa. Siskostaan poiketen Nita vaikuttaa myös erittäin rauhalliselta ja järkevältä lassienpennulta. Päivitin sivuillekin pari uutta kuvaa.

Tuosta kyläilystä ja muutamasta kasvattien omistajilta saamistani sähköposteista on kyllä tullut tosi hyvä mieli, kun on ihan konkreettisesti huomannut, miten tärkeitä nuo kakarat ovat perheilleen. Kiitos ja halaus kaikille!

Punaisten varpaiden syndrooma

Nyt se on diagnosoitu. Kasvatan collieita, jotka sairastavat punaisten varpaiden syndroomaa :-O

Päivää Itun tussiprojektin jälkeen velipoika Stuntman eli Turo oli saanut käsiinsä puisen punaisen tontun ja järsinyt sitä. Omistajansa sanojen mukaan: "Kas mikä yllätys!" Turolla oli maalia päätynyt suuhunkin, mutta kynsien lakkaus oli epäonnistunut ihan samoin kuin Itun kohdalla ja maali oli vaan tuhrinut etutassut.

Onneksi tästä syndroomasta kasvattini ovat parantuneet oireettomiksi ilman erityistä hoitoa ja palauduttuaan ovat käyttäytyneet normaalisti.

Turolla on muuten myös oma blogi, Turon tassuista, jota voi lueskella Forssan Viikkouutisten sivuilla. Birgitille kovasti kiitoksia Turon kuulumisien kertomisesta ja kuvista!

Tänään kävimme katsomassa Nita-siskoa, mutta siitä lisää myöhemmin. Lisäksi runsain määrin tänne ihan salaa hyökännyt outo sääilmiö nimeltään lumi teki meille pienet tepposet. Meidän vanhuksista Romeo on jo muutenkin vähän hitaampi liikkeiltään ja nyt oli vielä varpaiden väliin jäätynyt ilkeät lumipallot. Ne sitten aiheuttivat sisälle tullessa puolittaisen liukastumisen ja pappakoira-ressukka joutui noloon tilanteeseen, kun joutui hetken järjestelemään jalkojaan pysyäkseen pystyssä. Sille kun jostain syystä kasvojen menettäminen toisten koirien edessä on melkein kauheinta mitä voi tapahtua (kauheinta on se, että emäntä suuttuu). No, pian saatiin nuo kiusankappaleet kaivettua anturoista pois ja vaari sai yleensä niin vankkumattoman henkisen tasapainonsa takaisin. Silti voisivat nuo sääolosuhteet alkaa pysyä kohtuudessa, vai olenko vaan tulossa vanhaksi, kun tuntuu, että ennen olivat vuodenajatkin paljon selkeämmät?

Yks pien Itu

Olen muutamalle ihmiselle kertonutkin, mitä Itu puuhasi yhtenä aamuna meidän aamupäiväunien aikana. Ei ollut hommassa kovin paljoa itua...

Suunnilleen tunnin aikana pikkukoira oli varastanut keittiön pöydältä puisen servettitelineen ja pureskellut sen. Seuraavaksi tulilinjalle oli joutunut hedelmäveitsi, jota oli myös pureskeltu, mutta päätellen siitä, että Itun huulet, ikenet ja legot vaikuttivat vahingoittumattomilta, oli hampaita kokeiltu pääosin kahvaan. Koska tästäkään ei ollut riittänyt haastetta, oli työtasolta pihistetty vielä punainen, spriiliukoinen tussi. Tussi oli pureskeltu kauttaaltaan ja ihana joulunpunainen väri oli levinnyt myös etutassuille. Niille, joiden pitäisi olla valkoiset.

Ei voi kuin ihmetellä hyvälaatuisen collien turkin ominaisuuksia. Olin ihan varma, että näitä nyt sitten pestään ja puunataan, kunnes tussi viimein kuluu tai kasvaa pois karvoista. Ehei, tapahtumasta ei ole vielä viikkoakaan, ja tassut ovat melkein valkoiset jälleen. Kyllä niillä taas kelpaa päristellä.

Tänään tuhoamisen kohteeksi joutui pöydältä varastettu suola-astia, siis ei mikään sirotin, vaan sellainen isompi muovipurkki. Siitä oli avattu kansi ja sisältö oli levitelty pitkin lattiaa. Käsittämättömien akrobaattisuoritusten jälkeen onnistuin Jyri kantorepussa ja Itu lattiaharjassa roikkuen poistamaan merkittävän osan suolasta lattialta. Loppu jäi sitten isännälle imuroitavaksi. Mahtaa se olla mukava tulla töistä, kun odottamassa on mitä miellyttävimpiä yllätyksiä.

Mainittakoon tässä vaiheessa, että Itu oikeasti haluaisi olla kiltti koira. Tiedän itsekin, etten ole ehtinyt järjestää sille riittävästi puuhaa ja se purkaa tekemisen tarvettaan noihin metkuihinsa. Lisäksi se on enemmän ihmisten kuin koirien koira, eli kaipaa huomiota nimenomaan meiltä - liikuntaa ja leikkiseuraahan se kyllä saa mielestäni aivan riittämiin noilta vanhemmilta koirilta. Katsotaan nyt, kun elämä pyhien jälkeen palaa normaaliksi, josko ehdittäisiin puuhaillakin enemmän yhdessä.

Kuvaksi kaivelin tällä kertaa dokumentin siitä, että Itu osaa olla fiksustikin. Lehtiheimon Lindalle (Leaftribe) kiitos tästä(kin) kuvasta! Minne joutuisinkaan ilman kunnon kuvauskalustolla varustettuja ystäviä =)

Pienen miehen suuri ilo

Olen aina joskus hämmästellyt, miten pienistä asioista ihminen tuleekaan onnelliseksi. Siitä huolimatta Jyrin puuhia katsellessa muistaa tuon vielä useammin.
Olimme perjantaina ale-ostoksilla Ideaparkissa ja EuropeHousen ohi kävellessämme heitin Tomille huvikseni, että pitäisiköhän Jyrille ostaa discopallo, kun poika tykkää niin kovasti katsella erilaisia valoja. Ko. kaupassa oli vielä valikoimaakin ja vähän naureskellen päädyimme sellaiseen joulukuusenpallon kokoiseen peilipalloon. Alunperin suunnittelimme ripustavamme sen Jyrin turvakaukalon kahvaan, mutta sepäs ei reissun päällä niin vain onnistunutkaan.
Kun tulimme kotiin ja purimme kassit, discopallo päätyi väliaikaissijoitukseen Jyrin hoitopöydän päällä roikkuvan mobilen häntään. Koko päivän ostoksilla tassuttelusta väsyneenä heittäydyin Jyrin kanssa sängylle tarkoituksena torkahtaa ja pyysin Tomia sammuttamaan kattolampun. Niin tapahtuikin, mutta samalla liikkumisen aiheuttama ilmavirta sai mobilen ja siinä mukana discopallon pyörimään. Kun isommat valot sammuivat, osui meillä yövalona käytössä oleva hyllyvalo discopalloon ja valtava määrä valokuvioita alkoi tanssia pitkin makuuhuoneen seiniä. Ihan muutaman sekunnin kuluttua Jyri huomasi tapahtuneen ja siitä se alkoi - melkein kolme tuntia kestänyt taukoamaton nauru! Ei sitä itsekään voinut sitten silmiään ummistaa, kun toisen ilo oli niin tarttuvaa.
Kuva on valitettavasti kovin suttuinen, mutta toivottavasti siitä on aistittavissa edes osa kaikesta tuosta ilosta ja ihmetyksestä!

Lost in Percents

Still some minor updates in our pages, for example blup-indexes have been updated.

We've also added COIs for all our collies. They seem like this

COI(5/8/10) x,x/y,y/z,z%
Following dogs have greatest influence
Dog1 v,v%
Dog2 w,w%

COIs have been counted from five, eight and ten generations pedigrees. We've also listed dogs, who's influence is more than 0,5 percents in ten generations pedigree. Our pedigrees aren't absolutely complete, so these percents are approximations!

There's two new tables, which visualize relationships between our dogs. There's plenty of more these to come, but already these two show all dogs who live or have lived here with us besides Hugo. You can check out these charts via links below:
Relationships through Dragonen's Strikin Midnight
Relationships through Fin Ch Jk1 Ebony Of Joshren

Prosenttilaskua

Kotisivuilla edelleen hienosäätöä, esimerkiksi blup-indeksit päivitetty ja pari virhettä korjattu.

Sivuille on ilmestynyt myös pieni lisä, eli kaikille collieille on lisätty sukusiitosasteet. Ne sijaisevat alimmaisena oikean reunan palkissa ja muoto on seuraava

COI(5/8/10) x,x/y,y/z,z%
Seuraavat koirat kertautuvat
Koira1 v,v%
Koira2 w,w%

Eli ko. ss-prosentit on laskettu viiden, kahdeksan ja kymmenen polven sukutauluista, nämä kerrotaan ensimmäisellä rivillä. Lisäksi allaolevassa luettelossa on mainittu koirat, joiden kertautuvuus kymmenen sukupolven taulussa on yli 0,5%. Sukutauluni eivät ole aivan täydellisiä tuonne kymmenenteen polveen saakka, joten prosentti on likiarvo ja siksi pyöristettykin noin pienelle tarkkuudelle. DalPed kun kyllä antaisi arvoon viisi desimaaliakin ;-)

Lisäksi väsäsin pari sukulaisuuskarttaa, joista näkyy parikin eri reittiä, mitä kautta koiramme ovat sukua toisilleen. Reittejä on paljon enemmänkin, mutta jo näissä kahdessa näkyvät kaikki täällä asuneet ja asuvat koirat Hugoa lukuunottamatta. Näitä voit käydä kurkkaamassa allaolevien linkkien kautta:
Sukulaisuudet Dragonen's Strikin Midnightin kautta
Sukulaisuudet Fin Mva Jk1 Ebony Of Joshrenin kautta